Vuonna 1996 Finnet-yhtiöt tulivat pisteeseen, jossa yhteistyö ei enää ollut itsestäänselvyys. Yksi selitys on, että yhteiset hankkeet olivat osoittautuneet toimivan konseptina hyvin uudessa kilpailutilanteessa ja että yhteisen vihollisen tarve oli sen vuoksi vähentynyt. Finnet-yhtiöiden hyvin erilaiset edellytykset on toinen selitys.
Matkapuhelinala jatkoi kuumenemistaan. Euroopan poliitikoilla oli oma osuutensa asiassa. EU oli vuosien saatossa useaan otteeseen yrittänyt ’kidnapata’ GSM-puhelut ja siirtää ne EU-hankkeeksi, mutta GSM-väki ei halunnut poliitikkoja mukaan työhön ja onnistui torjumaan pyrkimykset. Kuitenkin kaiketenkin GSM-puhelut olivat paras mahdollinen esimerkki tosiasiallisesta rajatylittävästä eurooppalaisesta yhteistyöstä ja integraatiosta.
Nyt kun myös 3G oli ovella, tavoitteeksi tuli estää USA:n ja Japanin pääsy radalle. EU viestitti, että 3G-prosessi toimisi paremmin, jos se tapahtuisi EU:n puitteissa. EU ehdotti UMTS-järjestöä (UMTS = Universal Mobile Telecommunications System), joka voisi toimia Euroopan 3G-vaihtoehdon tukijärjestönä, jos se olisi laajasti ankkuroitu telekom-alalle.
Telekom-yhtiöt vastustivat, Ericsson ja Nokia kaikkein eniten. EU:n teollisuuskomissaari Martin Bangemann kutsui päivälliselle kummankin yhtiön toimitusjohtajat, Lars
Ramqvistin ja Jorma Ollilan, ja sen jälkeen näiden asenne muuttui joustavammaksi. Tammikuussa 1996 perustettiin UMTS Forum -järjestö Brysselin kokouksessa.
Vuosi 1996 oli myös telekom-operaattoreilla asemoitumisen aikaa. Telia esimerkiksi perusti yhdessä Hollannin ja Sveitsin valtiollisten teleoperaattoreiden kanssa Unisource-liittouman, joka sai myöhemmin matkaansa myös Espanjan suuren Telefónica-teleoperaattorin. Unisource kuvasi itseään ”ensimmäisenä todellisena yleiseurooppalaisena telekommunikaatioyrityksenä”, joka pystyi toimittamaan dataliikenteen, satelliittiyhteydet ja edistykselliset puhelinpalvelut ”yhdellä yhteydenotolla ja yhdellä sopimuksella”.
Vuonna 1996 Telia saapui Suomeen ostamalla 75 % Telivosta ja seuraavina vuosina loput 25 %. Samalla Telivo muutti nimekseen Telia Finland.
Historian tuntien voidaan jälkikäteen todeta, ettei liittoumakonsepti selvinnyt ehjin nahoin kovan liiketodellisuuden kohtaamisesta. Ongelmaksi nousi epälojaalisuus. Kun mahdollisuus uusiin kauppoihin houkutteli, liittoutumasitoumus selvisi testistä harvoin voittajana.
JNT:n vuoden 1995 tilinpäätös osoitti liikevaihdon kasvaneen 6,5 prosenttia. Menot olivat kuitenkin lisääntyneet huomattavasti enemmän, lähinnä kasvaneen tekstipuhelintoiminnan henkilöstökulujen ja erilaisten Finnet-velvoitteiden vuoksi.
GSM-investoinnit pysyivät edelleen puheenaiheena. Vuoden 1995 tavoitteena oli ollut 350 uutta GSM-tilaajaa. Todellisuudessa heitä tuli 530 eli keskimäärin kaksi uutta joka työpäivä. Se voi nyt kuulostaa vähältä, mutta v. 1996 se oli merkittävää ja pakotti JNT:n jatkamaan GSM-verkon vahvistamista.
Joulukuussa hallitus mietti GSM-liikenteen tosiasiallista kannattavuutta. Hallituksella oli tuntu, että korvaustason pitäisi olla ”jonkin verran korkeampi”, jotta pääomalle saataisiin riittävä tuotto. JNT ei edelleenkään saanut osuutta puhelujen liikennetuotoista, vaan sen tulot kertyivät Radiolinjan maksamasta verkkovuokrasta.
Johan Högnabba tarjoutui laskemaan luvut vuosilta 1993-1996. Hän esitteli perusteellisen selonteon, joka osoitti GSM-tuoton olleen täysin hyväksyttävä.
Tilaajien piti tänä vuonna pitää silmällä erityisesti päivämäärää 12. lokakuuta. Kaikki suuntanumerot muuttuivat silloin Suomessa niin, että 9:stä tuli 0.
Lokakuussa toimitusjohtaja Johan Lindholm täytti 60 vuotta, ja hallitus onnitteli häntä lämpimästi. Pian sen jälkeen palattiin varhaiseläkeasiaan. Asiassa oli käyty ”alustavia
keskusteluja” toimitusjohtajan aloitteesta. Hallitus päätti tarjota eläkemahdollisuutta Johan Lindholmin täyttäessä 62 vuotta syyskuussa 1998, ja alkaa heti etsiä uutta toimitusjohtajaa.
Kysyttäessä JNT:n roolia Internet-tekniikan kehittymisessä siihen voi lyhyesti vastata kehitystyön tapahtuneen kellarissa. IT-päällikkö Timo Prittinen ja Tomas Tallkvist olivat innostuneita asiasta, mutta kokivat JNT:n johdon konservatiiviseksi. Glenn Hägerin kanssa harjoitetun yhteistyön tuotto oli vielä v. 1996 mitätön.
”Se oli myönteistä, ettei yhtiön johto ohjannut toimintamme yksityiskohtia. Jos olisimme pyytäneet rahaa reitittimiin ja muuhun Internetissä tarvittavaan, olisimme tuskin saaneet siihen lupaa. Mutta koska johto tyytyi ilmoittamaamme tietoon (’teknisiä laitteita’), pystyimme hankkimaan, mitä tarvitsimme”, Tomas Tallkvist sanoo.
Mutta toinenkin kellaritoiminta osoittautuisi merkitykselliseksi. Tämä tarinan osa alkoi muutaman tietokoneista kiinnostuneen pietarsaarelaisnuoren juhlista eräänä sateisena syyskuun päivänä v. 1996. He olivat kokoontuneet ja kytkeneet tietokoneensa suppeaan verkkoon, kun joku heistä keksi ajatuksen tietokoneyhdistyksen perustamisesta ja koneiden kytkemisestä verkkoon yhdistyksen kautta.
Niin tehtiin. Yhdistys rekisteröityi nimellä SoCS, ja kuinka sattuikaan, nuoret löysivät täydellisen paikan tietokonesalikseen. Nimittäin saman kellarin, jonka JNT oli hylännyt
muutamaa vuotta aiemmin. Se oli seissyt käytännössä tyhjillään kiinteistönomistajan konkurssista lähtien ja oli tuskin ihanteellinen työterveyden näkökulmasta. Mutta tietokonenörttien porukalle se oli ihanteellinen etenkin, koska se sijaitsi aivan JNT:n vieressä.
”Saimme sovittua Glenn Hägerin kanssa, että JNT:n puolelta vedettäisiin johto ja meidät kytkettäisiin ’hänen’ Internetiin. Katoimme kytkennän ja vuokran jäsenmaksuilla. En yhtään muista, mitä se silloin maksoi, mutta yhteys oli 10/10 Mbps, mikä oli siihen aikaan suunnattoman nopea”, kertoo William Lindén, joka oli SoCS:n perustajajäseniä ja työskentelee nykyään JNT:llä.
Nämä tietokonenörtit, aluksi heitä oli 7–10, viihtyivät kellarissa tietokoneidensa äärellä huolehtimatta turhan paljon siitä, mikä vuorokaudenaika sattui olemaan. SoCS:n kotisivuille ilmaantui myöhemmin lyhyt englanninkielinen kuvaus, jonka mukaan jäsenet harrastivat chattia ja pelejä, esim. Quake-ammuntapeliä, joka ilmestyi Linux-versiona juuri v. 1996, mutta myös ”hyödyllisiä asioita” kuten ohjelmointia.
Mistä nimi SoCS tuli? William Lindén: ”Pidimme nimen huippusalaisena ja teemme niin kai edelleen, mutta muistelisin, että aluksi se oli lyhenne sanoista ’Shadows of CyberSpace’. Myöhemmin nimi oli vain SoCS eikä koskaan oikeastaan tarkoittanut mitään erityistä.”
» Katso kuinka Pekka Vennamo esittelee
Internetiä TV-toimittajalle.
Vuosi 1996 oli Novacallin ensimmäinen varsinainen toimintavuosi. JNT:n yritysmyyntipäällikkö Peter Lönnbäckiä oli pyydetty Novacallin projektinjohtajan tehtävään, ja hän vastasi myöntävästi. Hänen aiemmat työntehtävänsä jaettiin kollegojen kesken.
Novacallin toiminnasta ehdottomasti suurin osa kului NovaNet-hankkeen parissa v. 1996. Se oli kaikin puolin uranuurtajatyötä, jonka tarkoituksena oli hankkia oppia, löytää oikeat ihmiset, järjestää työtilat ja kehittää rutiinit, samalla kun piti mainostaa toimintaa ja löytää uusia asiakkaita.
Peter Lönnbäck näki pian, että Internet on otettava tosissaan. Välitystoiminnan ytimenä on halutun tiedon saaminen nopeasti selville, ja siinä työssä oli ilmeistä, että Internetiin kannatti panostaa.
Lokakuussa Peter Lönnbäck esitteli JNT:n hallitukselle Novacallin toimintasuunnitelman vuosille 1997-2000. ”Tavoitteeksi on asetettu varsin nopea kasvu, mikä samalla merkitsee henkilöstötarvetta ja riskipääomaa”, tiivistelmässä todetaan. Hallitus ”osin kyseenalaisti” kuvatut mahdollisuudet ja korosti riskejä.
Novacallin oma hallitus, johdossaan Jan-Erik Frostdahl, hyväksyi kuitenkin toimintasuunnitelman. Tietenkin sen toteutumista seurattaisiin vuosittain tarkasti.
Ajatus Ulataksin- ja tekstipuhelintoiminnan siirtämisestä JNT:ltä Novacallille kypsyi vuoden mittaan, ja päätökseksi tuli, että siirto tapahtuisi uudestavuodesta 1997 lähtien. Toinen kysymys koski JNT:n velvoitteita Aluehälytyskeskuksen, AHK:n, suuntaan. Kun kävi selväksi, että Pietarsaaren kaupunki suhtautui myönteisesti tiettyjen hälytysten siirtämiseen AHK:lta Novacalliin, käynnistettiin siirron valmistelutyöt.
Finnet-yhtiöille vuodesta 1996 tuli, kuten aiemmin on mainittu, epätietoisuuden vuosi. Yhtäältä Finnetin piti päättää suhtautumisestaan kansainvälisen areenan tapahtumiin ja toisaalta jäsenyhtiöiden kulttuurierot alkoivat näyttäytyä toden teolla.
Finnetin v. 1996 julkaisema valkoinen kirja käsittelee liittoutumateemaa huolellisesti valituin sanakääntein. ”On realistista olettaa, että
useilla ulkomaisilla yrityksillä on riittävät resurssit ja tietyin edellytyksin myös kiinnostusta laajentaa toimintakenttäänsä Suomeen.” Valkoinen kirja toteaa, ettei Finnet yritysryhmänä ole myytävänä. Mutta jokin globaalien operaattoreiden kanssa solmituista yhteistyösopimuksista ”voi sopivassa tilanteessa syvetä varsinaiseksi liittoumaksi”, tekstissä sanotaan.
Valkoisessa kirjassa todetaan myös, että suunnilleen Finnet-ryhmän kokoinen kilpailija Telecom Finland ”on katsonut kestävänsä riskejä riittävässä määrin voidakseen tehdä merkittäviä
investointeja verkkotoimintaan ulkomailla”.
Pelikenttä oli toisin sanoen kansainvälistynyt myös Finnet-yhtiöiden osalta ilman, että yksittäisissä yhtiöissä oli aina huomattu sitä.
JNT:n hallitus keskusteli Finnet-ryhmän strategiapaperista lukuisia kertoja vuoden mittaan. Ydinkysymyksenä oli ”miten Finnet-yhtiöt saataisiin rakennettua siten, että ne pystyisivät paremmin kohtaamaan vapautuneet telemarkkinat ja tulevat haasteet”. Hallitus myönsi Finnetin keskeisen roolin varainhoidossa ja koordinoinnissa. Se tuki paikallisen yhteistyön
lisäämistä, asiakas- ja tehokkuusperspektiivien kehittämistä, mutta ei halunnut uutta ”Suomen Säästöpankkia”. Sillä viitattiin säästöpankkien yhteistyöhön, joka oli päättynyt katastrofiin muutamaa vuotta aiemmin.
Helsingin Puhelinyhdistyksen Kurt Nordman kuvasi puheessaan 19. elokuuta valtakunnan perspektiivin ja paikallisten intressien välistä ristiriitaa kiertelemättä ja kaartelematta. Riskipääomaa tarvittiin, mutta Finnet-ryhmän päätöksentekoprosessi oli raskas, hidas ja tehoton. Nyt oli aika ottaa askel talkootyöstä liiketoiminnalliseen ajatteluun. Finnet, Radiolinja ja Helsingin Puhelinyhdistys olivat miljardiyrityksiä, ja niillä oli mahdollisuus siirtyä pörssiin.
”Olin sitä mieltä, että yhteiselo voitiin turvata vain, jos se perustuisi vankoille liiketaloudellisille intresseille. Se tarkoitti, että ryhmää täytyi jollain tavoin vahvistaa”, Nordman tiivistää kirjassaan
vuodelta 2011.
Nordman esitti yksinkertaisen ja radikaalin ehdotuksen: Finnet-ryhmän yhdessä omistamat yhtiöt siirrettäisiin Helsingin Puhelimen tytäryhtiöiksi ja Finnetin jäsenyhdistyksille tarjottaisiin omistusosuutta Helsingin Puhelimeen.
Kurt Nordman: ”Harvoin olen lyönyt kirvestä kiveen yhtä totaalisesti. En ollut tajunnut, että konsernin muodostaminen ja arvopapereiden vaihto olivat muille johtajille täysin vieraita ajatuksia. He eivät olleet koskaan joutuneet miettimään näitä asioita samalla tavoin kuin me pääkaupungissa. Me emme kerta kaikkiaan puhuneet samaa kieltä.”
Lokakuussa, kun Finnetissä jo keskusteltiin kahden vaihtoehtoisen strategiasuunnitelman eduista ja haitoista, JNT:n hallitus totesi tilanteen ”varsin mutkikkaaksi”. Ainut looginen päätös oli odottaa ja katsoa, mihin suuntaan Finnet-
keskustelu kehittyisi.
Kansainvälisen areenan pieni tapahtuma 13. heinäkuuta 1996 saisi kauaskantoisia seurauksia. Ericssonin tekniikkajohtaja Jan Uddenfeldt sai silloin shokki-ilmoituksen ollessaan autolomalla perheensä kanssa matkalla Pariisin Disneylandista Rivieralle. Japanin teleministeri oli esittänyt Japanin 3G-standardiksi amerikkalaista 3G-tekniikkaa, CDMA2000:ta.
”Ilmoitus oli käsittämätön. Se oli kova isku myös Japanin omalle matkapuhelinoperaattori Docomolle, joka teki Ericssonin kanssa WCDMA-yhteistyötä. Ministeriön perusteluna oli, että Japanin on valittava kansainvälisesti käyttökelpoinen 3G-standardi”, Jan Uddenfeldt sanoo.
”Koska liikenne soljui hyvin hitaasti Ranskan kansallispäivän alla, minulla oli hyvää aikaa puhua (kiitos GSM!). Mitä meidän pitäisi tehdä? Ericssonilla emme missään tapauksessa halunneet amerikkalaisen CDMA-tekniikan valloittavan Japania ja sitä kautta ehkä vaikuttavan myös Kiinan 3G-valintaan.”
Kaksi kuukautta myöhemmin Jan Uddenfeldt vieraili viestintäministeriössä Tokiossa. Ministerinä oli silloin Ichiro Hino.
”Kerroin WCDMA:sta ja selitin, että tämä tekniikka (matkapuhelimen ja tukiaseman välillä) yhdistettynä GSM:n ydinverkkoon (tukiaseman ja puhelinkeskuksen välillä) vastasi Japanin esittämää vaatimusta standardin kansainvälisyydestä. Ministeri ällistyi.”
Ichiro Hino oli saanut kuulla amerikkalaisilta lobbaajilta, että Ericsson olisi jumittunut GSM- ja 2G-tekniikkaan. Uddenfeldt kuvasi ministerille, miten WCDMA pystyisi jo alkuvaiheessa yli 1 Mbps:n datanopeuksiin, mihin amerikkalainen kapeakaistainen CDMA-teknologia ei riittäisi. Kun asia selvisi ministerille, tilanne kääntyi päinvastaiseksi.
”Akuutti uhka oli Japanissa torjuttu. Mutta edelleenkään meillä ei Euroopassa ollut virallista päätöstä 3G-standardista. Nyt oli siis lähdettävä kotiin ja yritettävä kiirehtiä asiaa mahdollisimman paljon”, Jan Uddenfeldt sanoo.
Marian galleria: Stefan Högdahl
”Linux-ekspertti joka tietää kaiken tietämisen arvoisen kotisivuista ja s-postista. Rauhallinen kaveri joka saa monimutkaisetkin asiat tuntumaan aivan helpoilta.”
Marian galleria: Merja Mattila
”Järjestys se olla pitää. Merja hoitaa ja huolehtii, jotta asiakkaamme saavat puhelinpalvelua ongelmatilanteissa ja että liittymät kytketään käyttöön.”